EN OLE HULLU.
Ikkuna on auki. Valkoiset verhot heiluvat.
Niin ne tekevät aina.
Huoneessa ei kuitenkaan ole kylmä. Minulla ei ole kylmä.
Sänky jolla istun on kova. Se on aina ollut kova. Minua se ei haittaa.
Koska tämä on kotini. Kaikki täällä on täydellistä.
Joillekin tämä ei ole koti. Joillekin tämä on paikka jonne ei ikinä halua mennä.
Minä kuitenkin menin vapaaehtoisesti. Omasta mielestä ainakin.
Se veri käsissäni sinä iltana. En tiedä kenestä se oli. Enkä mistä se käsiini joutui.
Käsilleni oli kaatunut jotain tahmeaa juomaa. Luulisin niin.
Se näytti kuitenkin vereltä. Ja tuoksui siltä.
Mutta minä en löynyt ketään. En tehnyt mitään.
Muistan vain miten joku kaatui maahan. Minä en tehnyt mitään.
Sitten minulle puettiin valkoinen takki päälleni. En voinut liikuttaa käsiäni.
Se ei ollut tavallinen takki. Se on takki, jota minä en enää koskaan halua päälleni.
Se on paha takki. Paha takki pahoille ihmisille.
Mutta minä en ole paha. Minä en ole tehnyt mitään.
Minä en ole hullu tai sekaisin. Vaikka minusta niin sanotaan.
En kuitenkaan osaa välittää. Enää.
Minun ei tarvitse välittää. Minä en tarvitse enää mitään.
Minulla on koti.
Minulla ei ennen ollut kotia. Se ei tuntunut kodilta.
Se vanha talo. Siellä äitini ja isäni asuvat edelleen. Siellä minäkin asuin.
Minulle jäi sieltä jälkiä. Jälkiä selkään.
Ne löynnit jättivät arpia.
Se sattui silloin. Ei enää.
En ole edes vihainen. Isälleni enkä äidilleni. He luulivat tekevänsä oikein. Koska luulivat että olen sekaisin.
Mutta minä en ole sekaisin. En ole hullu.
Vaikka vanhempanikin minusta niin sanoivat.
Minä olen se kuka olen. Eikä kukaan muu ole samanlainen.
Yhtä arvokas.
Ne tunnit jotka koulussa vietin. Siellä opetettiin erilaisuudesta.
Erilaisuus on rikkaus.
Minä olen erilainen. Mutta minua ei hyväksytä.
Koulu ei opettanut oikeasti mitään. Se minut tänne lähettikin.
Ei hyväksynyt erilaisuuttani.
Mutta olen silti kiitollinen. Tästä paikasta on tullut kotini.
Ketään ei käy täällä. Vain se nuori mies valkoisessa puvussaan.
Hän yrittää aina puhua minulle. Mutta en ymmärrä. Enää.
Minä en tarvitse puhetta. Minulla on hyvä olla juuri nyt.
Elän tässä hetkessä. En mieti menneitä. En mieti tulevaa.
Minä olen tässä ja nyt.
En muista enää mitään.
Minun ei tarvitse.
Mutta kerran olisin halunnut muistaa kaiken.
Silloin minua tultiin hakemaan. Sen miehein lisäksi tuli monta muuta. Monta ihmistä.
En tuntenut heitä.
Silmäni sidottiin. Käteni kahlittiin.
Sitten minut vietiin pois.
Istutettiin kovalle jakkaralle.
Se oli melkein kuin sänkyni. Minun oli mukava olla.
Sitten kuului kova ääni.
Tunsin kipua.
Se ei ollut samanlaista kipua kuin lapsena.
Se täytti minut sekunniksi. Mutta sitten se häivisi.
Sen jälkeen heräsin.
Sidettä ei enää ollut silmilläni.
Käteni olivat vapaat.
Silloin tajusin olevani oikeasti elossa.
Minä olin vain syntynyt aiemmin väärään paikkaan.
Nyt olin oikeassa paikassa.
Taivaassa.
Niin ne tekevät aina.
Huoneessa ei kuitenkaan ole kylmä. Minulla ei ole kylmä.
Sänky jolla istun on kova. Se on aina ollut kova. Minua se ei haittaa.
Koska tämä on kotini. Kaikki täällä on täydellistä.
Joillekin tämä ei ole koti. Joillekin tämä on paikka jonne ei ikinä halua mennä.
Minä kuitenkin menin vapaaehtoisesti. Omasta mielestä ainakin.
Se veri käsissäni sinä iltana. En tiedä kenestä se oli. Enkä mistä se käsiini joutui.
Käsilleni oli kaatunut jotain tahmeaa juomaa. Luulisin niin.
Se näytti kuitenkin vereltä. Ja tuoksui siltä.
Mutta minä en löynyt ketään. En tehnyt mitään.
Muistan vain miten joku kaatui maahan. Minä en tehnyt mitään.
Sitten minulle puettiin valkoinen takki päälleni. En voinut liikuttaa käsiäni.
Se ei ollut tavallinen takki. Se on takki, jota minä en enää koskaan halua päälleni.
Se on paha takki. Paha takki pahoille ihmisille.
Mutta minä en ole paha. Minä en ole tehnyt mitään.
Minä en ole hullu tai sekaisin. Vaikka minusta niin sanotaan.
En kuitenkaan osaa välittää. Enää.
Minun ei tarvitse välittää. Minä en tarvitse enää mitään.
Minulla on koti.
Minulla ei ennen ollut kotia. Se ei tuntunut kodilta.
Se vanha talo. Siellä äitini ja isäni asuvat edelleen. Siellä minäkin asuin.
Minulle jäi sieltä jälkiä. Jälkiä selkään.
Ne löynnit jättivät arpia.
Se sattui silloin. Ei enää.
En ole edes vihainen. Isälleni enkä äidilleni. He luulivat tekevänsä oikein. Koska luulivat että olen sekaisin.
Mutta minä en ole sekaisin. En ole hullu.
Vaikka vanhempanikin minusta niin sanoivat.
Minä olen se kuka olen. Eikä kukaan muu ole samanlainen.
Yhtä arvokas.
Ne tunnit jotka koulussa vietin. Siellä opetettiin erilaisuudesta.
Erilaisuus on rikkaus.
Minä olen erilainen. Mutta minua ei hyväksytä.
Koulu ei opettanut oikeasti mitään. Se minut tänne lähettikin.
Ei hyväksynyt erilaisuuttani.
Mutta olen silti kiitollinen. Tästä paikasta on tullut kotini.
Ketään ei käy täällä. Vain se nuori mies valkoisessa puvussaan.
Hän yrittää aina puhua minulle. Mutta en ymmärrä. Enää.
Minä en tarvitse puhetta. Minulla on hyvä olla juuri nyt.
Elän tässä hetkessä. En mieti menneitä. En mieti tulevaa.
Minä olen tässä ja nyt.
En muista enää mitään.
Minun ei tarvitse.
Mutta kerran olisin halunnut muistaa kaiken.
Silloin minua tultiin hakemaan. Sen miehein lisäksi tuli monta muuta. Monta ihmistä.
En tuntenut heitä.
Silmäni sidottiin. Käteni kahlittiin.
Sitten minut vietiin pois.
Istutettiin kovalle jakkaralle.
Se oli melkein kuin sänkyni. Minun oli mukava olla.
Sitten kuului kova ääni.
Tunsin kipua.
Se ei ollut samanlaista kipua kuin lapsena.
Se täytti minut sekunniksi. Mutta sitten se häivisi.
Sen jälkeen heräsin.
Sidettä ei enää ollut silmilläni.
Käteni olivat vapaat.
Silloin tajusin olevani oikeasti elossa.
Minä olin vain syntynyt aiemmin väärään paikkaan.
Nyt olin oikeassa paikassa.
Taivaassa.
Nagini, kesä 2017