HILJAA
Hiljaisuus tuntui soivan tyhjässä huoneessa. Hiljaisuus kimpoili seinistä ja loikki ympäriinsä, hän näki sen. Se oli kuin verho, joka erotti hänet muusta maailmasta. Hiljaisuuden verho kietoi hänet hyvin tiukkaan syleilyn ja hän tunsi olevansa turvassa. Hän leijui ympäriinsä hiljasuuden kehdossa, ajelehti päivien läpi. Se oli hänen oma maailmansa, hänen ikioma maailmansa, johon muut eivät päässeet. Hän uskoi, että kaikilla oli oma maailmansa, mutta kaikki eivät vain osanneet mennä sinne.
Aina välillä hän kuitenkin repi itsensä irti omasta maailmastaan ja astui siihen maahan, missä kaikki muut kävelivät. Ahdistus tuntui viileänä kosketuksena iholla, hiljaisuus oli silloin painostava. Maailma hänen ympärillään huusi hänelle. Hän tiesi sen, mutta ei kuullut huutoa. Ahdistus ja pelko repivät häntä eri suuntiin, kumpikin omiin synkkiin tunneleihinsa. Hänen kasvonsa olivat kärsivät, hän halusi pois. Hyvin äkkiä ja hyvin helposti kävi matka takaisin omaan maailmaansa. Se oli hänen kotinsa, hänen oli helppo palata sinne.
Vaan muille se ei ollut helppoa. Se ei ollut helppoa äidille. Hän hymyili aina katsoessaan poikaansa, yritti peittää surunsa. Mutta poika näki sen, hän näki sen joka kerta, kun siniset silmät kohtasivat äidin silmät. Äidin silmistä heijastui suru, ja se satutti häntä. Sillon hänen oli paha olla kotonaan. Sillä silloinkin maailma huusi hänelle, huusi kovaan ääneen. Poika tiesi sen, muttei kuullut. Hän ehkä olisi halunnut kuulla, mutta hän ei voinut kuulla.
Hänet oli tarkoitettu elämään hiljaa hiljaisuudessa.
Aina välillä hän kuitenkin repi itsensä irti omasta maailmastaan ja astui siihen maahan, missä kaikki muut kävelivät. Ahdistus tuntui viileänä kosketuksena iholla, hiljaisuus oli silloin painostava. Maailma hänen ympärillään huusi hänelle. Hän tiesi sen, mutta ei kuullut huutoa. Ahdistus ja pelko repivät häntä eri suuntiin, kumpikin omiin synkkiin tunneleihinsa. Hänen kasvonsa olivat kärsivät, hän halusi pois. Hyvin äkkiä ja hyvin helposti kävi matka takaisin omaan maailmaansa. Se oli hänen kotinsa, hänen oli helppo palata sinne.
Vaan muille se ei ollut helppoa. Se ei ollut helppoa äidille. Hän hymyili aina katsoessaan poikaansa, yritti peittää surunsa. Mutta poika näki sen, hän näki sen joka kerta, kun siniset silmät kohtasivat äidin silmät. Äidin silmistä heijastui suru, ja se satutti häntä. Sillon hänen oli paha olla kotonaan. Sillä silloinkin maailma huusi hänelle, huusi kovaan ääneen. Poika tiesi sen, muttei kuullut. Hän ehkä olisi halunnut kuulla, mutta hän ei voinut kuulla.
Hänet oli tarkoitettu elämään hiljaa hiljaisuudessa.
Nagini 03.2018