HYMYILE
VAROITUS: Teksti on myöhäinen halloween -tarina, ja paikoitellen hyvin raakaa. Harkitse siis, haluatko lukea.
Ehkä hän oli ollut pienessä hiprakassa. Ehkä hän oli vain päättänyt olla ajattelematta seuraamuksia. Mutta eihän hän voi syyttää itseään tapahtuneesta, sillä sitä kukaan olisi voinut arvata, että pian hän istuisi kellarissa, sidottuna tuoliin paksulla köydellä. Mies oli vaikuttanut aivan tavalliselta, harmittomalta, kysellessään päivän kuulumisia ja illan lopussa pyytäessä Tiian kävelylle. Eihän hän ollut voinut kieltäytyä, vaikka mies ei mikään kovin komea ollutkaan. Läheisyydenkaipuu oli polttanut rintaa ja Tiia oli antanut sille vallan, oli antanut miehen kieputella hänet kellariin, jossa hennot suudelmat johdattivat hänet kahleisiin. Mies vain oli vaikuttanut niin normaalilta, että Tiia ei vieläkään voinut sisäistää sitä, minkä hän näki nyt edessään.
Kellari oli vain hämärästi valaistu, mutta silti Tiia näki varsin hyvin ympärilleen. Pölyiset hyllyt oli sullottu täyteen hillopurkkeja ja maassa Tiian ympärillä oli kaasulamppuja, jotka loivat lepattavaa valoa ympärilleen. Suurin valonlähde oli kuitenkin ehdottomasti pieni valkea, jonka mies oli sytyttänyt kellarin perälle. Kipinät sinkoilivat iloisesti ympäriinsä ja tuli rätisi peittäen alleen nyyhkäykset, jotka värisyttivät Tiian kehoa. Mies seisoi valkean luona, varjot tanssien hänen kasvoillaan. Tumma savu kohosi liekeistä kellarin ovea kohti, joka oli rakosellaan. Mies piti toista kättään pienen pöydän päällä, jonka päällä oli kiiltäviä esineitä. Tiia oli kuitenkin liian shokissa nähdäkseen, mitä esineet olivat.
"Olet pysynyt niin kovin hiljaa koko ajan", mies hymähti. Hän kääntyi katsomaan Tiiaa silmiin. "Haluaisin kuulla kaunista ääntäsi." Tiia käänsi katseensa pois miehen mustista, pohjattomista silmistä ja puristi suunsa tiukasti kiinni. Kyyneleet polttelivat silmien takana ja pelko humisi korvissa. Hän ei kuitenkaan aikonut totella miestä, pelotti häntä miten paljon.
"Älä nyt viitsi leikkiä mykkäkoulua", mies sanoi. Tiia ei kuitenkaan antanut äänensä kuulua, vaan hän piti katseensa tiukasti maassa ja keskittyi hengittämiseen. Sisään, ulos, sisään ulos.
"Puhu minulle!" mies karjaisi. Hänen äänensä kaikui kellarissa mielipuolisena, ja Tiia kohotti säihkähtäneenä katseensa mieheen. Mies tuijotti jälleen nuorta naista, mutta nyt hänen kädessään oli esine, joka sai viimeistäänkin Tiian sekaisin pelosta. Veitsen terä heijasti valoa, kun mies astui askeleen eteenpäin. Hänen silmissään näkyi nyt mustan lisäksi kaistale valkoista, ja hän näytti hullulta. Ja sitä hän olikin. Mutta Tiia piti itsensä lujana, ei päästänyt pihaustakaan, vaikka mies asteli hitaasti hänen luokseen, veitsi koholla. Hänen kasvoillaan kareili pieni virne, joka syveni, kun hän kumartui lähemmäs Tiiaa.
"Tiedäthän, että tottelemattomia täytyy rankaista?" mies kehräsi matalasti. Hänen hengityksensä pyyhkäisi Tiian poskea, kun hän kohottautui taas seisomaan. Sitten mies upotti veitsen terän Tiian käsivarteen saaden pitkä kiljaisun karkaamaan tytön huulilta. Terävä kipu sumensi Tiian näön, kun hän kiljui miestä ottamaan veitsen pois, kiljui häntä lopettamaan. Mutta mies ei tehnyt elettäkään lopettaakseen, hän vain katseli miten veri alkoi valua veitsen molemmilta puolilta tytön käsivartta pitkin alaspäin. Sitten hän hymähti itsekseen ja kääntyi takaisin valkean ääreen.
Tiia ei tiennyt, miten hän oli pysynyt tajuissaan niinkin pitkään. Veitsi oli edelleen käsivarressa, eikä mies ollut tehnyt mitään auttaakseen Tiiaa tai lopettaakseen tätä hulluutta. Hän oli vain istunut tulen ääressä selkä Tiian päin, eikä tyttö nähnyt hänen puuhiaan. Mutta kun mies viimein nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tiiaa, Tiia näki, mitä hän oli oikein tehnyt.
Miehen kädessä oli toinen veitsi, tällä kertaa hieman pienempi entä edellinen. Se oli ennemminkin puukko, mutta sillä ei ollut väliä. Terä hehkui oranssia valoa ja se oli kärventynyt paikoitellen mustaksi. Mies oli pidellyt terää tulen yllä ja odottanut sen olevan tarpeeksi kuuma, täyttävän hänen vaatimuksensa. Ja kun se viimein oli tarpeeksi kuuma, mielipuolinen virne kareili hänen kasvoillaan.
"Sinun äänesi todella on kaunis", mies kuiskasi kävellessään lähemmäs Tiiaa. Hän kurkotti vasemmalla kädellään hipaisemaan Tiian hikistä poskea.
"Varsinkin, kun huudat kipujasi." Kyyneleet valuivat Tiian silmistä, kun hän yritti vetäytyä kauemmas miehestä. Mutta hän ei päässyt kauemmas ollessaan tuolissa kiinni, eikä hän jaksanut enää edes yrittää. Verta oli valunut suuri lammikko lattialle ja verenhukka alkoi tuntua Tiian jäsenissä. Mies pelotti häntä - hän pelkäsi, mitä mies tekisi seuraavaksi.
"Hymysi on myös kaunis", mies sanoi. Nyt hän oli polvistunut Tiian eteen.
"Hymyile minulle." Se ei ollut pyyntö vaan käsky. Tiia tiesi, että mies satuttaisi häntä jos hän ei hymyilisi. Niinpä hän kohotti katseensa miehen mustiin silmiin ja hymyili. Tai ainakin yritti, mutta se ei riittänyt. Virne katosi miehen kasvoilta ja hän mutristi teatraalisesti suutaan.
"Mikset voi ikinä tehdä niin kuin käsketään?" mies kysyi kuiskaten. Tiia vapisi pelosta, eikä hänen päässään muodostunut yhtään järkevää lausetta. Siispä hän vain istui paikoillaan, antoi kyyneltensä valua poskiaan pitkin alas.
"Luulin, että opit jo miten käy, jos ei tottele. Näköjään olin väärässä." Miehen käsi puristui tiukemmin puukon ympärille. Sitten hän kohotti hehkuvan kuuman terän ylemmäs ja lähestyi sillä Tiian kasvoja. Hän kuiskasi:
"Hymyile." Terä kosketti Tiian huulennurkkaa ja polttava kipu sumensi jälleen hänen näkönsä. Hänen suunsa avautui äänettömään huutoon, kun mies alkoi vetää puukkoa hitaasti Tiian poskea pitkin silmäkulmaa kohti. Verta pulpahti poskelle veitsen halkaistessa ihon ja polttavan kuumuuden kärventäessä haavaa. Tiian silmät olivat kauhusta ja kivusta ammollaan, kun hän istui täysin paikoillaan miehen viiltäessä auki ensin hänen vasemman ja sitten oikean poskensa.
"Nyt sinä hymyilet aina", mies kuiskasi matalasti. Sitten hän heitti puukon taakseen tuleen ja laski molemmat kätensä Tiian olkapäille. Hänen pohjattomat silmänsä katsoivat Tiiaa, tytön kivusta sumentuneita silmiä. Poskilla olevat haavat olivat kuin suun jatke, sillä ne alkoivat aivan huulten nurkista ja kaartuivat ylöspäin, aivan kuin hän hymyilisi.
"Kuulitko? Nyt sinä hymyilet aina." Mies naurahti kolkosti. "Vaikka olisitkin kuollut." Sitten hän tönäisi Tiian rajusti taaksepäin. Tuoli kaatui ja kuului kolahdus, kun Tiian pää osui betonilattiaan. Mustuus valtasi tytön mielen hetkessä.
Hetken päästä kellarin täytti paksu, musta savu, kun hyllyt paloivat iloisesti. Mies oli kadonnut, ja Tiia makasi tajuttomana lattialla, tuoreet haavat poskilla. Hän hymyili.
Kellari oli vain hämärästi valaistu, mutta silti Tiia näki varsin hyvin ympärilleen. Pölyiset hyllyt oli sullottu täyteen hillopurkkeja ja maassa Tiian ympärillä oli kaasulamppuja, jotka loivat lepattavaa valoa ympärilleen. Suurin valonlähde oli kuitenkin ehdottomasti pieni valkea, jonka mies oli sytyttänyt kellarin perälle. Kipinät sinkoilivat iloisesti ympäriinsä ja tuli rätisi peittäen alleen nyyhkäykset, jotka värisyttivät Tiian kehoa. Mies seisoi valkean luona, varjot tanssien hänen kasvoillaan. Tumma savu kohosi liekeistä kellarin ovea kohti, joka oli rakosellaan. Mies piti toista kättään pienen pöydän päällä, jonka päällä oli kiiltäviä esineitä. Tiia oli kuitenkin liian shokissa nähdäkseen, mitä esineet olivat.
"Olet pysynyt niin kovin hiljaa koko ajan", mies hymähti. Hän kääntyi katsomaan Tiiaa silmiin. "Haluaisin kuulla kaunista ääntäsi." Tiia käänsi katseensa pois miehen mustista, pohjattomista silmistä ja puristi suunsa tiukasti kiinni. Kyyneleet polttelivat silmien takana ja pelko humisi korvissa. Hän ei kuitenkaan aikonut totella miestä, pelotti häntä miten paljon.
"Älä nyt viitsi leikkiä mykkäkoulua", mies sanoi. Tiia ei kuitenkaan antanut äänensä kuulua, vaan hän piti katseensa tiukasti maassa ja keskittyi hengittämiseen. Sisään, ulos, sisään ulos.
"Puhu minulle!" mies karjaisi. Hänen äänensä kaikui kellarissa mielipuolisena, ja Tiia kohotti säihkähtäneenä katseensa mieheen. Mies tuijotti jälleen nuorta naista, mutta nyt hänen kädessään oli esine, joka sai viimeistäänkin Tiian sekaisin pelosta. Veitsen terä heijasti valoa, kun mies astui askeleen eteenpäin. Hänen silmissään näkyi nyt mustan lisäksi kaistale valkoista, ja hän näytti hullulta. Ja sitä hän olikin. Mutta Tiia piti itsensä lujana, ei päästänyt pihaustakaan, vaikka mies asteli hitaasti hänen luokseen, veitsi koholla. Hänen kasvoillaan kareili pieni virne, joka syveni, kun hän kumartui lähemmäs Tiiaa.
"Tiedäthän, että tottelemattomia täytyy rankaista?" mies kehräsi matalasti. Hänen hengityksensä pyyhkäisi Tiian poskea, kun hän kohottautui taas seisomaan. Sitten mies upotti veitsen terän Tiian käsivarteen saaden pitkä kiljaisun karkaamaan tytön huulilta. Terävä kipu sumensi Tiian näön, kun hän kiljui miestä ottamaan veitsen pois, kiljui häntä lopettamaan. Mutta mies ei tehnyt elettäkään lopettaakseen, hän vain katseli miten veri alkoi valua veitsen molemmilta puolilta tytön käsivartta pitkin alaspäin. Sitten hän hymähti itsekseen ja kääntyi takaisin valkean ääreen.
Tiia ei tiennyt, miten hän oli pysynyt tajuissaan niinkin pitkään. Veitsi oli edelleen käsivarressa, eikä mies ollut tehnyt mitään auttaakseen Tiiaa tai lopettaakseen tätä hulluutta. Hän oli vain istunut tulen ääressä selkä Tiian päin, eikä tyttö nähnyt hänen puuhiaan. Mutta kun mies viimein nousi seisomaan ja kääntyi kohti Tiiaa, Tiia näki, mitä hän oli oikein tehnyt.
Miehen kädessä oli toinen veitsi, tällä kertaa hieman pienempi entä edellinen. Se oli ennemminkin puukko, mutta sillä ei ollut väliä. Terä hehkui oranssia valoa ja se oli kärventynyt paikoitellen mustaksi. Mies oli pidellyt terää tulen yllä ja odottanut sen olevan tarpeeksi kuuma, täyttävän hänen vaatimuksensa. Ja kun se viimein oli tarpeeksi kuuma, mielipuolinen virne kareili hänen kasvoillaan.
"Sinun äänesi todella on kaunis", mies kuiskasi kävellessään lähemmäs Tiiaa. Hän kurkotti vasemmalla kädellään hipaisemaan Tiian hikistä poskea.
"Varsinkin, kun huudat kipujasi." Kyyneleet valuivat Tiian silmistä, kun hän yritti vetäytyä kauemmas miehestä. Mutta hän ei päässyt kauemmas ollessaan tuolissa kiinni, eikä hän jaksanut enää edes yrittää. Verta oli valunut suuri lammikko lattialle ja verenhukka alkoi tuntua Tiian jäsenissä. Mies pelotti häntä - hän pelkäsi, mitä mies tekisi seuraavaksi.
"Hymysi on myös kaunis", mies sanoi. Nyt hän oli polvistunut Tiian eteen.
"Hymyile minulle." Se ei ollut pyyntö vaan käsky. Tiia tiesi, että mies satuttaisi häntä jos hän ei hymyilisi. Niinpä hän kohotti katseensa miehen mustiin silmiin ja hymyili. Tai ainakin yritti, mutta se ei riittänyt. Virne katosi miehen kasvoilta ja hän mutristi teatraalisesti suutaan.
"Mikset voi ikinä tehdä niin kuin käsketään?" mies kysyi kuiskaten. Tiia vapisi pelosta, eikä hänen päässään muodostunut yhtään järkevää lausetta. Siispä hän vain istui paikoillaan, antoi kyyneltensä valua poskiaan pitkin alas.
"Luulin, että opit jo miten käy, jos ei tottele. Näköjään olin väärässä." Miehen käsi puristui tiukemmin puukon ympärille. Sitten hän kohotti hehkuvan kuuman terän ylemmäs ja lähestyi sillä Tiian kasvoja. Hän kuiskasi:
"Hymyile." Terä kosketti Tiian huulennurkkaa ja polttava kipu sumensi jälleen hänen näkönsä. Hänen suunsa avautui äänettömään huutoon, kun mies alkoi vetää puukkoa hitaasti Tiian poskea pitkin silmäkulmaa kohti. Verta pulpahti poskelle veitsen halkaistessa ihon ja polttavan kuumuuden kärventäessä haavaa. Tiian silmät olivat kauhusta ja kivusta ammollaan, kun hän istui täysin paikoillaan miehen viiltäessä auki ensin hänen vasemman ja sitten oikean poskensa.
"Nyt sinä hymyilet aina", mies kuiskasi matalasti. Sitten hän heitti puukon taakseen tuleen ja laski molemmat kätensä Tiian olkapäille. Hänen pohjattomat silmänsä katsoivat Tiiaa, tytön kivusta sumentuneita silmiä. Poskilla olevat haavat olivat kuin suun jatke, sillä ne alkoivat aivan huulten nurkista ja kaartuivat ylöspäin, aivan kuin hän hymyilisi.
"Kuulitko? Nyt sinä hymyilet aina." Mies naurahti kolkosti. "Vaikka olisitkin kuollut." Sitten hän tönäisi Tiian rajusti taaksepäin. Tuoli kaatui ja kuului kolahdus, kun Tiian pää osui betonilattiaan. Mustuus valtasi tytön mielen hetkessä.
Hetken päästä kellarin täytti paksu, musta savu, kun hyllyt paloivat iloisesti. Mies oli kadonnut, ja Tiia makasi tajuttomana lattialla, tuoreet haavat poskilla. Hän hymyili.
Nagini 10.2017