KIIRE EI MINNEKÄÄN
Viimeöinen vesisade oli huuhtonut loputkin talven lumista, ja asfaltille oli kerääntynyt vesilammikoita. Aurinko kurkisti pilvien raosta lämmittäen mukavasti takin selkää, ja ilmassa tuoksui kevät. Sateen raikkaus ja jo vihertävä ruoho saisivat kenet tahansa hyvälle tuulelle.
Ulkona ei vielä ollut väkeä, mutta olin jo ollut jalkeilla ainakin tunnin. Aika kului nopeasti, kun juoksi. Tuntui kuin aika kuluisi sitä nopeampaa, mitä nopeampaa liikuin. Jos pysähdyin, koko maailma ympärilläni tuntui pysähtyvän. Siksi en halunnut hidastaa vauhtiani. Minulla oli aina kiire, koska en halunnut jumittua keskelle tätä harmaata maailmaa. Minulla oli kiire ei minnekään.
Tänään oli se päivä, jolloin kaikki alkaisi kasvaa. Kun lumet olivat sulaneet maasta, mikään ei enää estäisi kukkia puhkeamasta kukkaan ja puita kehittämästä silmuja oksiin. Tämä päivä olikin yksi niitä harvoja päiviä, jolloin hidastin vauhtiani, ihan tahtomattani. Niitä päiviä, jolloin hidastaisin vauhtiani tarkoituksella, ei tainnut edes olla olemassa.
Tunsin liikkeideni hidastuvan, kunnes juoksuvauhtini oli hiipunut ja kävelin verkkaista vauhtia eteenpäin katsellen samalla ympärilleni. Pitkään aikaan, oikeastaan koko talvena, en ollut hidastanut näin paljon. Talvella ei ollut mitään muuta nähtävää kuin pimeitä iltoja ja lumisadetta. Oli toki niitä harvoja päiviä, jolloin oli hyvin kaunista, mutta siltikään en halunnut hidastaa. Koska silloin olisin saattanut kadottaa vauhtini. Enkä ikinä haluaisi pysähtyä ja juuttua tännen, sillä minut on luotu elämään kiireessä. Kiireessä ei minnekään.
Nytkään en voinut pysähtyä kokonaan, vaan minä vain kävelin hetken rauhallista vauhtia eteenpäin, katsellen toki samalla maisemia. Imin sisälleni kaiken mitä näin, kaiken mitä tunsin ja kaiken minkä haistoin. Sitten vetäisin takkini vetoketjun auki ja pyrähdin jälleen juoksuun. Tässä oli ollut jo hidastamista tarpeeksi, ja nyt minun täytyisi taas lisätä vauhtia.
'Ei hitto', ajattelin, kun vilkaisin rannekkelloani kiihdyttäessä askeleeni juoksuun. Kellon viisarit näyttivät viittä yli kahdeksaa. Minulla oli taas kiire.
Ulkona ei vielä ollut väkeä, mutta olin jo ollut jalkeilla ainakin tunnin. Aika kului nopeasti, kun juoksi. Tuntui kuin aika kuluisi sitä nopeampaa, mitä nopeampaa liikuin. Jos pysähdyin, koko maailma ympärilläni tuntui pysähtyvän. Siksi en halunnut hidastaa vauhtiani. Minulla oli aina kiire, koska en halunnut jumittua keskelle tätä harmaata maailmaa. Minulla oli kiire ei minnekään.
Tänään oli se päivä, jolloin kaikki alkaisi kasvaa. Kun lumet olivat sulaneet maasta, mikään ei enää estäisi kukkia puhkeamasta kukkaan ja puita kehittämästä silmuja oksiin. Tämä päivä olikin yksi niitä harvoja päiviä, jolloin hidastin vauhtiani, ihan tahtomattani. Niitä päiviä, jolloin hidastaisin vauhtiani tarkoituksella, ei tainnut edes olla olemassa.
Tunsin liikkeideni hidastuvan, kunnes juoksuvauhtini oli hiipunut ja kävelin verkkaista vauhtia eteenpäin katsellen samalla ympärilleni. Pitkään aikaan, oikeastaan koko talvena, en ollut hidastanut näin paljon. Talvella ei ollut mitään muuta nähtävää kuin pimeitä iltoja ja lumisadetta. Oli toki niitä harvoja päiviä, jolloin oli hyvin kaunista, mutta siltikään en halunnut hidastaa. Koska silloin olisin saattanut kadottaa vauhtini. Enkä ikinä haluaisi pysähtyä ja juuttua tännen, sillä minut on luotu elämään kiireessä. Kiireessä ei minnekään.
Nytkään en voinut pysähtyä kokonaan, vaan minä vain kävelin hetken rauhallista vauhtia eteenpäin, katsellen toki samalla maisemia. Imin sisälleni kaiken mitä näin, kaiken mitä tunsin ja kaiken minkä haistoin. Sitten vetäisin takkini vetoketjun auki ja pyrähdin jälleen juoksuun. Tässä oli ollut jo hidastamista tarpeeksi, ja nyt minun täytyisi taas lisätä vauhtia.
'Ei hitto', ajattelin, kun vilkaisin rannekkelloani kiihdyttäessä askeleeni juoksuun. Kellon viisarit näyttivät viittä yli kahdeksaa. Minulla oli taas kiire.
Nagini, 20.04.2019