LENTÄEN- LUKU 4
Isä nappaa minut syliinsä ja halaa tiukasti. Tunnen isän parransängen vasten poskeani ja nauran, sillä se kutittaa. Isä laskee minut maahan.
En voi olla hymyilemättä leveästi.
“Näitkö miten minä lensin?” kysyn posket ulkoilmassa punertuneena. Toivoin niin kovin, että isä olisi nähnyt kun kiidin linnun perässä sinisellä taivaalla.
“Kyllä sinä juoksit todella kovaa. Sinun jalkasi ovat nopeammat kuin yhdenkään lentävän linnun”, isä naurahtaa. Hän ojentaa minulle kätensä ja vaistomaisesti tartun siihen. Isällä on iso käsi, enkä saa sormiani edes hänen etusormensa ympäri. Äiti sanoo aina, että minulla on harvinaisen sirot sormet, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa.
“Mutta näithän sinä miten minä lensin korkealla taivaalla?” kysyn uudestaan. Hymy on nyt kadonnut kasvoiltani, sillä isä ei vastannut kysymykseeni vielä. Ja minä halusin, että hän vastaisi.
“Voi pikkuinen”, isä huokaisee lähtiessään kulkemaan kotiamme kohti. Minun on pakko seurata perässä, pidänhän hänen kädestään kiinni.
“Sinä juoksit niin nopeasti, että näytti kuin olisit lentänyt”, isä sanoo. Hymy palaa kasvoilleni yhtä nopeasti kuin se haihtuikin. Kävelyni muuttuu iloiseksi hyppelyksi, sillä isä oli nähnyt, kun lensin korkealla taivaalla. Voi miten kovin halusinkaan jo takaisin ilmaan näyttämään isälle uudestaan, miten lensin!
Olemme saapuneet kotiovellemme. Isä avaa raskaan puuoven yhdellä kädellä ja viittilöi minua menemään sisään. En kuitenkaan voi olla vielä vilkaisematta kerran taivaalle. Sinne on leijaillut muutama pilvenhattara. Musta kiertää edelleen kehää laakson yläpuolella.
Isä työntää minua kevyesti selästä sisälle. Minun on pakko irrottaa katseeni taivaasta.
“Äiti on tehnyt lihapullia”, isä sanoo. Unohdan hetkessä lentomatkani ja kauniit maisemat. Kiljahdan innostuksesta ja päästän käteni isän kädestä irti. Lihapullat ovat lempiruokaani! Juoksen eteisen ja olohuoneen halki keittiöön, missä äiti nostaa tuoreita lihapullia lautaselle. Nappaan äidin käden alta yhden lämpimistä lihapullista ja haukkaan siitä ison palasen. Sen mehevä maku levittäytyy suuhuni ja huomaan, miten nälkä minulla on ollut. Äiti katsoo minua hieman toruvasti, mutta ei moiti minua, kun asetun lihapulla kädessäni pöytään istumaan. Pikkuveljeni on istutettu isän tekemään syöttötuoliin minua vastapäätä, ja hän katselee minua uteliaasti kun syön lihapullaa.
“Katso”, sanon ja näytän veljelleni lihapullaa. “Tämä on lihapulla, ja se on maailman parasta ruokaa.” Kun kurkotan pöydän yli näyttämään puoliksi syötyä lihapullaa, pikkuveljeni tarttuu siihen ja vetää sen kädestäni. Huudahdan yllättyneesti, mutta en voi olla nauramatta kun veljeni vie lihapullan suuhunsa ja yrittää syödä sitä. Ehkä äiti onkin oikeassa, ja hän kasvaa pian niin isoksi, että voin leikkiä hänen kanssaan.
Äiti laskee eteeni haarukan ja lautasen, joka on täynnä lihapullia. Hymyilen leveästi, kun upotan haarukan mehevään lihapullaan.
“Nam nam!”
En voi olla hymyilemättä leveästi.
“Näitkö miten minä lensin?” kysyn posket ulkoilmassa punertuneena. Toivoin niin kovin, että isä olisi nähnyt kun kiidin linnun perässä sinisellä taivaalla.
“Kyllä sinä juoksit todella kovaa. Sinun jalkasi ovat nopeammat kuin yhdenkään lentävän linnun”, isä naurahtaa. Hän ojentaa minulle kätensä ja vaistomaisesti tartun siihen. Isällä on iso käsi, enkä saa sormiani edes hänen etusormensa ympäri. Äiti sanoo aina, että minulla on harvinaisen sirot sormet, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa.
“Mutta näithän sinä miten minä lensin korkealla taivaalla?” kysyn uudestaan. Hymy on nyt kadonnut kasvoiltani, sillä isä ei vastannut kysymykseeni vielä. Ja minä halusin, että hän vastaisi.
“Voi pikkuinen”, isä huokaisee lähtiessään kulkemaan kotiamme kohti. Minun on pakko seurata perässä, pidänhän hänen kädestään kiinni.
“Sinä juoksit niin nopeasti, että näytti kuin olisit lentänyt”, isä sanoo. Hymy palaa kasvoilleni yhtä nopeasti kuin se haihtuikin. Kävelyni muuttuu iloiseksi hyppelyksi, sillä isä oli nähnyt, kun lensin korkealla taivaalla. Voi miten kovin halusinkaan jo takaisin ilmaan näyttämään isälle uudestaan, miten lensin!
Olemme saapuneet kotiovellemme. Isä avaa raskaan puuoven yhdellä kädellä ja viittilöi minua menemään sisään. En kuitenkaan voi olla vielä vilkaisematta kerran taivaalle. Sinne on leijaillut muutama pilvenhattara. Musta kiertää edelleen kehää laakson yläpuolella.
Isä työntää minua kevyesti selästä sisälle. Minun on pakko irrottaa katseeni taivaasta.
“Äiti on tehnyt lihapullia”, isä sanoo. Unohdan hetkessä lentomatkani ja kauniit maisemat. Kiljahdan innostuksesta ja päästän käteni isän kädestä irti. Lihapullat ovat lempiruokaani! Juoksen eteisen ja olohuoneen halki keittiöön, missä äiti nostaa tuoreita lihapullia lautaselle. Nappaan äidin käden alta yhden lämpimistä lihapullista ja haukkaan siitä ison palasen. Sen mehevä maku levittäytyy suuhuni ja huomaan, miten nälkä minulla on ollut. Äiti katsoo minua hieman toruvasti, mutta ei moiti minua, kun asetun lihapulla kädessäni pöytään istumaan. Pikkuveljeni on istutettu isän tekemään syöttötuoliin minua vastapäätä, ja hän katselee minua uteliaasti kun syön lihapullaa.
“Katso”, sanon ja näytän veljelleni lihapullaa. “Tämä on lihapulla, ja se on maailman parasta ruokaa.” Kun kurkotan pöydän yli näyttämään puoliksi syötyä lihapullaa, pikkuveljeni tarttuu siihen ja vetää sen kädestäni. Huudahdan yllättyneesti, mutta en voi olla nauramatta kun veljeni vie lihapullan suuhunsa ja yrittää syödä sitä. Ehkä äiti onkin oikeassa, ja hän kasvaa pian niin isoksi, että voin leikkiä hänen kanssaan.
Äiti laskee eteeni haarukan ja lautasen, joka on täynnä lihapullia. Hymyilen leveästi, kun upotan haarukan mehevään lihapullaan.
“Nam nam!”