YHDESSÄ EN OLE YKSIN
Katson hiljaa, kun äiti kasaa joulukuusen koristeet kuluneeseen pahvilaatikkoon. Isäpuoleni kiskoo jo jouluvaloja irti ulkoa. On vasta kahdeskymmenesviides päivä joulukuuta, mutta vanhempieni mielestä joulu on jo ohi. En tiedä olenko iloinen siitä, että joulu on ohi, koska tiedän sen tulevan taas vuoden päästä.
Kaikki ystäväni aloittavat joulusta touhottamisen jo marraskuussa. He ostavat joulukalenterit kuukausia ennen joulukuuta ja koristelevat huoneensa ja kotinsa yhdessä perheidensä kanssa heti joulukuun alussa. Sillä aikaa minä makaan sängylläni ja kuuntelen musiikkia yrittäen olla huomaamatta kaikkia niitä viestejä, joita tulvii puhelimeeni.
“Ostin äidilleni joululahjaksi uuden essun!” “Me lähdemme tänä jouluna isovanhemmilleni Lappiin, ja näen vihdoin uuden serkkuni!”
Jokainen viesti rikkoo pienen palan minua, koska ne muistuttavat minua siitä, miten yksin oikeasti olen. Yksinäisyys kasvaa kasvamistaan, kun aatto lähestyy. Jouluaattona istun yksin huoneessani, kun muut viettävät joulua sukunsa kanssa ja pelaavat korttia pitkälle yöhön. Omat vanhempani ovat aina joulun töissä, koska he saavat silloin enemmän palkkaa. Heitä kiinnosta se, että minä itken koko päivän peiton alla. He eivät edes tiedä sitä.
Puristan kädessäni olevaa ruskeaa koirapehmolelua. Sen toinen korva repsottaa melkein irti päästä ja siitä roikkuu langanpätkiä. Se on minun ensimmäinen pehmoleluni ja kulkenut mukana matkassani koko elämäni. Vaikka se on asunut jo monta vuotta kaapissani, otan sen aina jouluna esille, sillä se pitää minulle seuraa aaton yksinäisinä tunteina.
“Tule auttamaan, Olivia”, äiti käskee minua. Yksi joulukuusen nauhoista on kiertynyt kuusen oksaan ja mennyt solmuun. Jätän pehmoleluni sohvalle ja menen auttamaan äitiä. Hämmästyksekseni tunnen iloa, kun tajuan, että teemme jotain jouluista yhdessä, vaikka joulukuusen purkaminen onkin aivan päinvastaista jouluun valmistautumiselle. Ehkä sillä ei ole niin väliä mitä teen äitini ja isäpuoleni kanssa, kunhan teemme jotain yhdessä. Yhdessä en ole yksin.
Kaikki ystäväni aloittavat joulusta touhottamisen jo marraskuussa. He ostavat joulukalenterit kuukausia ennen joulukuuta ja koristelevat huoneensa ja kotinsa yhdessä perheidensä kanssa heti joulukuun alussa. Sillä aikaa minä makaan sängylläni ja kuuntelen musiikkia yrittäen olla huomaamatta kaikkia niitä viestejä, joita tulvii puhelimeeni.
“Ostin äidilleni joululahjaksi uuden essun!” “Me lähdemme tänä jouluna isovanhemmilleni Lappiin, ja näen vihdoin uuden serkkuni!”
Jokainen viesti rikkoo pienen palan minua, koska ne muistuttavat minua siitä, miten yksin oikeasti olen. Yksinäisyys kasvaa kasvamistaan, kun aatto lähestyy. Jouluaattona istun yksin huoneessani, kun muut viettävät joulua sukunsa kanssa ja pelaavat korttia pitkälle yöhön. Omat vanhempani ovat aina joulun töissä, koska he saavat silloin enemmän palkkaa. Heitä kiinnosta se, että minä itken koko päivän peiton alla. He eivät edes tiedä sitä.
Puristan kädessäni olevaa ruskeaa koirapehmolelua. Sen toinen korva repsottaa melkein irti päästä ja siitä roikkuu langanpätkiä. Se on minun ensimmäinen pehmoleluni ja kulkenut mukana matkassani koko elämäni. Vaikka se on asunut jo monta vuotta kaapissani, otan sen aina jouluna esille, sillä se pitää minulle seuraa aaton yksinäisinä tunteina.
“Tule auttamaan, Olivia”, äiti käskee minua. Yksi joulukuusen nauhoista on kiertynyt kuusen oksaan ja mennyt solmuun. Jätän pehmoleluni sohvalle ja menen auttamaan äitiä. Hämmästyksekseni tunnen iloa, kun tajuan, että teemme jotain jouluista yhdessä, vaikka joulukuusen purkaminen onkin aivan päinvastaista jouluun valmistautumiselle. Ehkä sillä ei ole niin väliä mitä teen äitini ja isäpuoleni kanssa, kunhan teemme jotain yhdessä. Yhdessä en ole yksin.
Nagini 31.12.2019