LENTÄEN - LUKU 3
“Ida!” Kuulen isän huudon alhaalta. Katson alas ja näen koko maailman alapuolellani. Vihreät niityt ja rinteet, jotka kohoavat korkeiksi vuoriksi. Muurahaisenkokoisen talomme, josta kohoaa harmaata savua.
En ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista. En edes omassa mielikuvituksessani.
“Ida!” Isä huutaa minua jälleen. En kuitenkaan halua palata takaisin, sillä en halua jättää näitä kauniita maisemia. Enkä silloin olisi enää prinsessa. Ja minä halusin olla prinsessa niin kovin. Halusin olla prinsessa, koska prinsessat ovat kauniita ja voivat tehdä mitä vain. Käännän katseeni pois ja puristan silmäni tiukasti kiinni. Minä en halua mennä alas. Äiti ja isä ovat kuitenkin opettaneet minulle, että heitä pitää totella. Enkä halua olla tottelematon, sillä prinsessat eivät ole tottelemattomia. He ovat kilttejä ja mukavia. Ja tiedän, että jos olen tottelematon, äiti ottaa minulta prinsessamekkoni pois.
Vastentahtoisesti avaan silmäni ja katson alas. Alan laskeutua hitaasti yhä alemmas ja alemmas. Talomme kasvaa kasvamistaan, kunnes voin erottaa yksittäiset kattotiilet. Näen rinteillä olevat kivet ja kukkaset. Lopulta näen myös isän, joka seisoo talomme edustalla varjostaen kädellään silmiään.
Varpaani koskettavat ruohikkoa, kun laskeudun lopultakin maahan. Minusta ei tunnu enää prinsessalta, vaikka minulla on yhä vaaleansininen mekko ylläni. Katson ylös taivaalle, jonka väri on muuttunut aamun vaaleansinisestä hieman tummemmaksi. Näen linnun kiitävän taivaalla ja kuulen sen kiljahtavan. Minusta tuntuu, kuin se olisi huutanut minua.
“Ida!” Se ei ollut lintu, vaan isä. Hän heiluttaa minulle kättään. Tiedän, että minun on mentävä, mutta en voi olla vilkuttamatta linnulle ja taivaalle hyvästeiksi. Sitten juoksen isän luo.
En ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista. En edes omassa mielikuvituksessani.
“Ida!” Isä huutaa minua jälleen. En kuitenkaan halua palata takaisin, sillä en halua jättää näitä kauniita maisemia. Enkä silloin olisi enää prinsessa. Ja minä halusin olla prinsessa niin kovin. Halusin olla prinsessa, koska prinsessat ovat kauniita ja voivat tehdä mitä vain. Käännän katseeni pois ja puristan silmäni tiukasti kiinni. Minä en halua mennä alas. Äiti ja isä ovat kuitenkin opettaneet minulle, että heitä pitää totella. Enkä halua olla tottelematon, sillä prinsessat eivät ole tottelemattomia. He ovat kilttejä ja mukavia. Ja tiedän, että jos olen tottelematon, äiti ottaa minulta prinsessamekkoni pois.
Vastentahtoisesti avaan silmäni ja katson alas. Alan laskeutua hitaasti yhä alemmas ja alemmas. Talomme kasvaa kasvamistaan, kunnes voin erottaa yksittäiset kattotiilet. Näen rinteillä olevat kivet ja kukkaset. Lopulta näen myös isän, joka seisoo talomme edustalla varjostaen kädellään silmiään.
Varpaani koskettavat ruohikkoa, kun laskeudun lopultakin maahan. Minusta ei tunnu enää prinsessalta, vaikka minulla on yhä vaaleansininen mekko ylläni. Katson ylös taivaalle, jonka väri on muuttunut aamun vaaleansinisestä hieman tummemmaksi. Näen linnun kiitävän taivaalla ja kuulen sen kiljahtavan. Minusta tuntuu, kuin se olisi huutanut minua.
“Ida!” Se ei ollut lintu, vaan isä. Hän heiluttaa minulle kättään. Tiedän, että minun on mentävä, mutta en voi olla vilkuttamatta linnulle ja taivaalle hyvästeiksi. Sitten juoksen isän luo.